Istun yksin huoneessani sanomatta sanaakaan. Kaikki tuntuu kasautuvan päälleni. En saa unta. Arvosanat mietityttävät. Kyyneleet valuvat kun mietin kasvojasi. Mitä sanoisit, jos kertoisin, miten ikävä minulla on sinua. Halaisitko minua, jos tietäisit, mitä kaikkea voisin tehdä, että sinä tulisit takaisin. Me molemmat tiedämme, etten nää sinua enää koskaan. Silti tuntuu, että minun olisi pitänyt tehdä vielä jotain. En tiedä mitä. En jaksa ajatella.

Toivon niin, että vielä kerran saisin nähdä sinut

Toivon, että olisin vielä kerran onnellinen.

Rakkauvella, ESC

Unethan ei toteudu. Niinhän sitä sanotaan?

Vai toteutuuko? Toivottavasti ei, koska jos niin kävisi, kaikki mitä rakastin, olisi poissa. Ei pysty ajattelemaan. Pelottaa vain, että nyt minulta viedään kaikki. Ystävät, unelmat, kaikki kauniit muistot. Mutta jos minulta kysyttäisiin: Tahdotko lähteä? En varmaankaan miettisi. Lähtisin, koska täällä oleminen tuottaa vain tuskaa. Mutta lähteminenkin sattuisi.

En minä TAHTOISI lähteä, mutta kai ne ajattelee minun parastani. Minun pitäisi ajatella, että tämä on pelkkää elämää. Ei se ole ikuista. Minä silti asuisin täällä. Ainakin joskus.

Niinkö siinä kävisi: Tulisin kotiin. Pakkaisin. Sanosin "moi". Tekisin treenit. Sanoisin "heippa". Lähtisin.  -- Olisiko se kaikki tuommoista. Enkö enää kuulisi väsyneitä huomenia aamuisin. Vain tylsistyneen pikkusanat treenien lomassa. En tahdo ajatella sitä. Mikä minusta tulisi. Jokin turha paise, joka yrittää ahtautua joukkoon ja on silti aivan ulkona kaikesta, koska ei ole kuullut juttuja.

Ikävöisinkö tätä kaikkea? Edes joskus?

Onko siis parempi olla nyt yksin. Ei tarvitsisi pakolla tunkeutua porukkaan, jos menetän kaiken.

Mutta hei, sehän oli vain unta.

Rakkauvella, ESC